Venetsia, Verona, Peschiera del Garda ja Milano. Keräsin tähän juttuun kaikki Italian seikkailut aikajärjestyksessä, joten ellet ole vielä ehtinyt lainkaan tutustua kolme vuotta sitten tekemäämme matkaan, niin ole hyvä, tämä on tarkoitettu sinulle. Ellei juttujen lukeminen juuri nyt maistu, niin myös kuvia löytyy kymmenittäin. Eli jos sinulla on kiinnostusta esimerkiksi herätellä matkakuumetta Italian suuntaan, saattaa olla, että näistä kuvista se herää. Lisäsin jutun loppuun vielä lyhyen yhteenvedon tästä matkasta.
Koko perheen seikkailu
Idea näiden juttujen kirjoittamiseen lähti liikkeelle työkaverin repliikistä jo pari vuotta sitten.
Olimme juuri olleet matkalla Italiassa. Lento Venetsiaan, siellä kolme yötä, sitten junalla Veronan kautta Peschiera del Gardaan, jossa neljä yötä ja lopulta junalla yhdeksi yöksi Milanoon, josta lento kotiin. Tiivis, reilun yhden viikon reissu. Varsinaista lepolomaa ei ollut tarkoitus viettää vaan ennemminkin seikkailla vähän koko perheen voimin.
Vanhempi lapsi oli silloin kahdeksan ja nuorempi oli juuri täyttämäisillään kaksi. Olin etukäteen lukenut matkaoppaista, että älä missään tapauksessa mene pienten lasten kanssa Venetsiaan. Kapeat kadut ovat täynnä eksyneitä turisteja. Siltoja on loputtomasti ja kaikissa niissä on portaat. Rattaita ei pysty käyttämään lainkaan. Hermot menevät eikä kenelläkään ole kivaa.
En suostunut uskomaan näitä juttuja. Olin ollut Venetsiassa aiemmin ja tiesin, että turisteja siellä on ymmärrettävistä syistä aina, onhan se uskomattoman kaunis ja erityinen paikka, mutta varsinaista ruuhkaa olisi vain tietyissä kohdissa, kuten Ponte di Rialto -sillan tai San Marcon -aukion ympärillä. Vähän syrjemmältä olisi kuitenkin aina mahdollista löytää rauhallisia ja viehättäviä alueita.
Lapsi ja rattaat painoivat yhteensä noin 15 kiloa. Päätin, että tarvittaessa vaikka kantaisin lapsen rattaineen siltojen yli.
No, miten kävi?
Siltoja Venetsiassa tietysti riitti, Wikipedian mukaan niitä on kaikkiaan 354. Joissakin suurimmissa oli mahdollista työntää rattaita, useimmissa ei. En laskenut, mutta kannoin pojan ja rattaat (joskus mukana oli vielä reppukin täynnä evästä ja muuta roinaa) ainakin kymmenien siltojen yli. Joskus vaimo auttoi, mutta yleisesti ottaen yksin kantaminen on kuitenkin helpompaa ja nopeampaa. Oliko se hauskaa? Ehkä ei, mutta eipä se nyt niin raskasta ja kamalaakaan ollut. Poika käveli tietysti pitkiä matkoja itsekin, mutta rattaiden avulla pystyimme tekemään kunnon kävelylenkkejä ympäri kaupunkia. Samoin Lidon saarella rattaat olivat kätevät matkalla satamasta saaren toisella puolella olevalle hiekkarannalle ja varsinkin rantapäivän jälkeen takaisin satamaan.
Kaiteita ei Venetsiassa kanaalien varsilla juuri ole, joten kun lapsi oli turvallisesti vöissä kiinni, aikuisilla oli enemmän aikaa ihmetellä ja kuvata kaikkea sitä patinoitunutta kauneutta, jota Venetsiassa riittää katsoipa sitten mihin suuntaan tahansa.
Mitä työkaveri siis sanoi minulle matkan jälkeen? Hän vain totesi, että jättäkää seuraavalla kerralla lapset kotiin. Eihän noin pieni edes muista koko matkasta mitään. Saatte olla rauhassa lomalla.
En ryhtynyt asiasta kiistelemään. Seepra on mustavalkoinen, mutta moni muu asia tässä maailmassa ei ole eikä tämäkään. Välillä on hyvä lähteä reissuun ihan vain aikuisten kesken. Niin mekin joskus teemme. Mutta reissata voi myös lasten kanssa. Kun koko perhe seikkailee yhdessä ja yrittää vieraassa ympäristössä keksiä ratkaisuja vastaantuleviin tilanteisiin, se väkisinkin hitsaa porukkaa yhteen. Sitäkin kannattaa kokeilla.
Lue myös Suomen ympäri 12 päivässä.
Voi hyvin olla, ettei poika muista tästä Venetsian-matkasta myöhemmin mitään, mutta se vahva yhdessä tekemisen tunne jäi varmasti jollakin tavalla kaksivuotiaan mielen sopukoihin talteen. Siitä tuskin on ihmiselle ainakaan mitään haittaa.
Kun lapset istuivat kanaaliin johtavilla portailla ja söivät välipalaksi viereiseltä torilta ostettuja kirsikoita, poika katseli mietteissään ohitse lipuvia veneitä ja gondoleja. Ei yhtään autoja, hän totesi vakavana. Pelkkiä veneitä, koska tämä on Venetsia.
Vaikeampi vaihtoehto
Olen usein sanonut, että jos valitsee aina helpoimman vaihtoehdon, jää paljosta paitsi.
Venetsiassa meillä oli varattuna kivannäköinen asunto Cannaregion alueella kahdeksi yöksi, mutta kun olin ostamassa lentolippuja, huomasin, että olisi halvempaa lentää jo edellisenä iltana. Kun neljä henkeä matkustaa, pienikin alennus kertautuu ja on lopulta ihan huomattava.
Matkaanlähtö oli sen verran lähellä, että edullisia majoitusvaihtoehtoja ei liiemmin ollut enää tarjolla, mutta löysin sopivan majoituksen yhdeksi yöksi rautatieaseman läheltä. Olin ollut jo kaksi kertaa aiemmin tässä samassa hotellissa (Hotel Adua) ja molemmilla kerroilla oli jäänyt hyvä maku suuhun. Halpa, mutta jotenkin sympaattinen hotelli. Nyt majoitus olisi toisessa rakennuksessa eikä huoneessa olisi edes omaa vessaa, joten vähän jännitti, mihin meidän lentomatkasta väsynyt perheemme pääsisi yöksi lepäämään.
Kun pääsimme hotellin luo, näimme, että aivan hotellin vieressä oli suljettu portti, josta oli käynti viehättävään puistomaiseen tilaan. Niinpä päättelimme, että siellä meidän tuleva yöpaikkamme tulisi sijaitsemaan. Ehkä jopa pieni idyllinen huvila aivan Canal Granden rannalla. Kun lapset olisivat menneet omaan huoneeseensa nukkumaan, me aikuiset voisimme istua vielä hetken kuohuviinilasin ääressä parvekkella ja katsella ohitse lipuvia gondoleja ja vesibusseja.
Positiivisia yllätyksiä kuitenkin tapahtuu reissatessa vähintään yhtä paljon kuin negatiivisia, joten miksei nytkin?
Perhe odotti portin luona ja itse kävin vastaanotossa kirjautumassa sisään. Ystävällinen mies teki tarvittavat paperityöt ja lähti sitten näyttämään, missä huoneemme sijaitsi. Kun tulimme ulos rakennuksesta, hän yllättäen kääntyikin väärään suuntaan! Seurasimme kuitenkin kuuliaisesti miestä rakennuksen toisella puolella olevalle ultrakapealle kujalle ja sieltähän se meidän yöpaikkamme jyrkkien portaiden päästä löytyi.
Majoitus ajoi asiansa, siinä ei ollut mitään moittimista. Jos Venetsiassa yöpyy alle sadalla eurolla yö, niin täytyy tietysti hyväksyä, että kaikkea ei voi saada. Huone oli pieni, mutta siisti ja kaikille riitti tyyny pään alle. Jaettu kylpyhuone oli aivan oman huoneemme ulkopuolella, joten pitkälle ei tarvinnut sinnekään lähteä.
Ensimmäinen yö Venetsiassa sujui siis vähintäänkin kohtalaisesti, mutta saavuttuamme seuraavana päivänä varsinaiseen majapaikkaamme, helpotuksen huokaus kuului kyllä kaikkien huulilta. Normaali kylpyhuone ja keittiö, tytöllä oma huone, meillä muilla kaunis ja tilava makuuhuone, josta näkymä Rio della Sensalle.
Olen edelleen sitä mieltä, ettei aina kannata valita helpointa vaihtoehtoa. Mutta toisaalta, ei ehkä kannata valita liian vaikeatakaan.
Päätimme, että olkoon tämä nyt ensimmäinen ja viimeinen koko perheen kokemuksemme hotellihuoneesta, jossa on jaettu kylpyhuone. Neljän hengen perheessä yksikin kylpyhuone tuntuu usein liian vähältä saati sitten silloin, kun sen oman perheen lisäksi jakaa kymmenkunta rinkkareissulaista.
Rinnakkaisia todellisuuksia Venetsiasta
Kaikki tietävät Venetsian. Adrianmeren romanttinen, epätodellisen kaunis helmi. Historiallinen aarreaitta. Tai pahanhajuinen ja ylikallis turistirysä. Suhtauminen Venetsiaan tuntuu jakautuvan jyrkästi kahtia.
Olimme siis lasten kanssa Venetsiassa pari vuotta sitten, yksi yö rautatieaseman lähellä hotellissa (Adua) ja kaksi yötä yksityiseltä vuokratussa asunnossa (Casa Di PrimaVera) Rio della Sensan varrella Cannaregion kaupunginosassa. Kolme päivää kului aivan liian nopeasti, mutta siinäkin ajassa ehti tehdä sentään jo kaikenlaista.
CANNAREGIO
Jos on allerginen muille turisteille, kannattaa Venetsiassakin valita majapaikka vähän sivummalta. Itse en koe suurempiakaan ihmismassoja ongelmaksi, mutta lasten kanssa Cannaregio oli hyvä valinta. Ruokakauppoja oli alueella runsaasti (usein kaupunkimatkalla edullisen ruokakaupan löytäminen on työn ja tuskan takana) ja sieltä löytyy myös Venetsian pisin katu eli Strada Nova (400 m), joten ihan joka hetki ei ollut tarvetta kanniskella rattaita siltojen yli.
Rio della Sensa on rauhallinen kanaali, mutta liikennettä siinäkin näytti olevan jatkuvasti. Monissa veneissä oli kyydissä tavaraa, jota muualla kuskattaisiin pakettiautoilla kauppoihin ja kerran meni ohitse suuri moottorivene täynnä mustia säkkejä. Jätehuoltokin toimii Venetsiassa tietysti venevoimin.
Asunto oli aivan kanaalin varrella ja jalkakäytävä aivan makuuhuoneen ikkunan takana, mutta mitään suurempaa haittaa siitä ei ollut. Melkein vastapäätä asuntoa kanaalin toisella puolella oli venekorjaamo, jonka arkea poika välillä seurasi ikkunalaudalta ja moikkaili samalla satunnaisille ohikulkijoille. Eli juuri sellainen visio, jonka olin mielessäni kuvitellut alueesta, jossa asuu lähinnä paikallisia ihmisiä.
PARCO SAVORGNAN
Rauhallinen puisto ei ole ehkä useimpien ensimmäinen mielikuva Venetsiasta, mutta todellisuutta sekin. Olin jo ennen matkaa katsonut kartasta, että rautatieaseman lähellä oli iso vihreä alue, Parco Savorgnan. Siellä näytti olevan lasten leikkipaikkakin, joten odotukset paikkaa kohtaan olivat kovat. Kun matkustaa pienten lasten kanssa, tyttö oli siis tuolloin yhdeksän ja poika vähän vajaa kaksi vuotta, on hyvä olla kiintopiste, johon on helppo mennä joka päivä ja jossa lapset varmasti viihtyvät.
Parco Savorgnan lunasti kaikki lupaukset, jotka olin sen varaan laskenut. Alue ei ole valtavan iso, mutta riittävä antamaan mielikuvan, että tilaa on tarpeeksi. Lasten leikkipaikassa oli kaikki, mitä hyvässä leikkipaikassa kuuluukin olla: keinuja, kiipeilytelineitä, liukumäki. Alueelta löytyi myös penkkejä, mikä on aikuisista aina mukavaa.
Huomasin jo ennen matkaa kartasta, että myös Castellon kaupunginosan eteläkärjessä on iso vihreä alue, josta löytyy lasten leikkipaikka, Parco giochi per bambini. Siellä emme matkan aikana ehtineet käydä, mutta jos joku tuntee paikan, niin olisi kiva kuulla, kannattaako sinne seuraavalla kerralla mennä. Helpoiten sinne näytti pääsevän vesibussilla.
LIDO
Rantapäivä ei ehkä sekään ole ensimmäinen sana, joka tulee mieleen Venetsiasta, mutta jos vain aikataulut ja ilmat sallivat, sellainen on helppo Venetsiassakin järjestää. Lidon saari on vain vartin vesibussimatkan päässä Pyhän Markuksen aukiolta, vesibusseja kulkee jakuvasti ja ne ovat suhteellisen edullisia.
Me hyppäsimme vesibussin kyytiin jo pysäkiltä, jonka nimi oli S. Marcuola Casino, joten saimme nauttia kyydistä vähän pidempään ja alitimme myös kauniin Rialto-sillan. Kun saavuimme Lidon saarelle, parin päivän Venetsiassa olon jälkeen ensimmäisenä huomion kiinnittivät autot. Lapsetkin katsoivat silmät pyöreinä. Kyllä, täällä on autoja! Uimaranta on saaren toisella puolella, joten satamasta pitää kävellä kilometrin matka saaren halki tai sitten tosiaan mennä vaikka ihan taksiautolla.
Meidän rantapäivämme oli kuuma, mutta pilvinen. Pienen lisädraaman uimiseen toi kuollut, jalkapallon kokoinen meduusa, joka kellui rantavedessä. En ollut edes huomannut sitä, mutta onneksi ystävällinen pariskunta tuli sanomaan minulle, että kannattaa varoa, koska siihen koskeminen aiheuttaa kovaa kipua. Meillä oli siitä kokemusta Playa de Amadoresilta Gran Canarialta, kun tyttö kahlasi rantavedessä ja kuolleen meduusan palanen kosketti hänen jalkaansa. Paljon itkua, mutta onneksi rannalta löytyi silloin ensiapupiste, josta saimme heti helpotusta kipuun. Tyttö siis muisti meduusan liiankin hyvin, joten aikansa outoa möykkyä tuijoteltuaan lapset pysyttelivätkin kaukana siitä.
Venetsiasta löytyy siis toisenlaisiakin todellisuuksia kuin mitä ensiajattelemalla tulee mieleen. On rauhallisia alueita, joissa hikisistä turistilaumoista ei näy jälkeäkään. On puistoja, lasten leikkipaikkoja, hiekkarantoja. Jos haluaa ehdottomasti päästä helpolla, kannattaa ehkä suunnata lasten kanssa muualle kuin Venetsiaan. Enkä tarkoita tällä mitään negatiivista, ehkä on tullut juuri tehtyä haastava reissu jonnekin ja tällä kertaa haluaa ottaa vähän iisimmin. Mutta jos on valmis pieneen seikkailuun, mikään ei estä menemästä Venetsiaan myös lasten kanssa. Me aiomme mennä uudelleenkin.
Palataan lopuksi vielä hetkeksi Parco Savorgnaan.
Kävimme puistossa jokaisena päivänä ja viimeisenä iltana viivyimme siellä sulkemiseen asti. Kuten monissa kaupungeissa Suomen ulkopuolella, myös Parco Savorgnan suljetaan yöksi. Vartija puhalsi pilliin ja varmisti, että kaikki lähtivät pois ennen kahdeksaa. Puisto avautuisi seuraavana aamuna seitsemältä.
Illalla majapaikassamme poika teki sitten järkyttävän havainnon. Samana päivänä hankittu pieni, sininen poliisiauto oli mystisesti kadonnut. Ymmärsimme heti, että se oli jäänyt leikkipuistoon, joka oli siis nyt kiinni. Junamme Veronaan lähtisi kymmeneltä aamulla ja puisto oli lähellä rautatieasemaa, joten voisimme käydä etsimässä sitä. Mutta parin tunnin aikana aamulla joku varmasti löytäisi auton ja voisi ottaa sen itselleen.
Silloin tyttö ilmoitti, että hän voi juosta kilometrin matkan puistoon aamulla heti seitsemältä, kun se avataan. Auto on varmaan keinujen vieressä, siellä hän sen viimeksi näki. Ongelma ratkaistu.
Aamulla tyttö oli jo puoli seitsemältä innokkaana lähdössä auton etsintään, mutta yksin emme häntä sentään päästäneet vaan äiti lähti mukaan. Isä jäi asunnolle pikkuveljen kanssa jännittämään etsinnän tulosta, toisin sanoen nukkumaan.
Puisto avautui tasan seitsemältä, etsintäpartio pääsi sisälle, mutta autoa ei näkynyt keinun lähellä, ei liukumäen luona, ei missään. Työntekijä lakaisi käytäviä kauempana, hän oli tullut paikalle jo aikaisemmin. Hetken meneillään olevaa etsintäoperaatiota katseltuaan hän laski harjansa ja tuli kysymään, mikä oli kadonnut.
Yhteistä kieltä ei ollut, mutta työntekijä pyysi seuraamaan. Pienessä varastossa oli pari lapiota sekä pieni, sininen poliisiauto. Kiitokset sanottiin ja vastaanotettiin kansainvälisellä hymykielellä. Kun isosisko palasi majapaikkaan auto mukanaan, hymyn määrä ylitti jo kaikki asteikot. Pikkuveli halasi siskoaan niin lujaa kuin kaksivuotias vain osaa. Kun ikäeroa on seitsemän vuotta, on joskus vaikea löytää yhteistä säveltä. Nyt sävel löytyi ja ainakin vähän aikaa pikkuveli katsoisi isosiskoaan niin kuin nyt sankaria katsotaan.
Oikotie
Juokse kovempaa, äiti, kyllä me ehditään! huusi pienempi lapsi riemuissaan äitinsä sylistä, kun isompi lapsista etsi Veronan juna-asemalla oikeaa vaunua ja itse taistelin perässä matkalaukkujen kanssa.
Olin tehnyt klassisen oikotie-mokan.
Tarkoituksena oli ollut tehdä leppoisa päiväretki Veronaan. Tulisimme Venetsiasta aamujunalla ja jatkaisimme iltapäivällä kohti Peschiera del Gardaa. Kun Venetsiassa asunto piti luovuttaa jo 10.00 aamulla ja Peschiera del Gardalla pääsisimme mökkiin vasta 16.00, olisi ollut hullua vain tappaa aikaa jossain. Sen sijaan jättäisimme matkalaukut rautatieaseman säilytykseen ja viettäisimme mukavan päivän uskomattoman kauniissa Veronan vanhassa kaupungissa.
Koska meillä oli junaliput valmiiksi ostettuna, leppoisuutta saattaisi ehkä rajoittaa se, että retken alku ja loppu oli minuutilleen etukäteen määritelty, mutta uskoin kuitenkin, että kaikki menisi hyvin.
Rautatieasemalta on parin kilometrin kävelymatka vanhaan keskustaan. Olin edellinä iltana katsonut kartasta nopeimman reitin, mutta paikan päällä huomasimme nopeasti, että lasten kanssa olisi mukavampi mennä ensin läheiseen puistoon (Parco Giochi Raggiole di Sole), jossa pienempikin voisi vähän aikaa juosta vapaasti. Emme pitäneet mitään kiirettä.
Päädyimme lopulta Piazza Bra -aukiolle Arena di Veronan lähellä. Lapset halusivat leikkiä suihkulähteen ympärillä, ilma oli helteinen, jäätelö maistui erinomaiselta, meillä ei ollut kiire mihinkään. Tämä oli selvästi leppoisa päivä.
Löysimme Julian talon. Se ei ole tietenkään mikään historiallinen rakennus vaan Romeo ja Julia -tarinan varaan rakennettu turistikohde, mutta ilmeisen suosittu. Pieni sisäpiha oli täynnä ihmisiä. Parvekkeelle pääsi vilkuttamaan lisämaksusta ja koska lapset sitä kovasti halusivat, niin myös päätettiin tehdä, vaikka jono olikin pitkä. Itse jäin suosiolla alas ikuistamaan parvekevilkutuksen valokuvaksi ja silloin taisin ensimmäisen kerran vilkaista kelloakin. Aikaa oli vielä reilusti.
Piazza delle Erbe. Siinä on samaa ajan tuomaa patinaa kuin Venetsiassa. Tuollaisissa paikoissa voisi viipyä loputtomasti ja vain olla. Kun tyttö halusi mennä vielä uudelleen torikojuille etsimään matkamuistoja, aloin jo laskeskella, että kohta puoliin täytyy jo kääntyä takaisin.
Suuntavaistoni mukaan olimme menossa rautatieasemalle päin, kun saavuimme sillalle (Ponte di Castelveccio). Kaunis silta, kuvauksellinen jokimaisema, sillan toisella puolella puistoalue ja ilmeisesti joku museo. Siinä vaiheessa kaivoin kartan esille ja totesin, että olimme jo siirtyneet vanhan kaupungin -karttani ulkopuolelle, joten ainakin sillan ylittäminen oli pakko jättää seuraavaan kertaan. Nyt oli suunnattava takaisin rautatieasemalle.
Risteyksessä oli viitta Arena di Veronalle. Voisimme palata sinne ja jatkaa tuttua reittiä asemalle. Päivä oli ollut helteinen ja kaikki olivat jo vähän väsyneitä, joten ajattelin, että nopea oikotie olisi nyt hyvä ratkaisu tähän tilanteeseen. Olimme karttani ulkopuolella, mutta yritin arvioida oikean suunnan ja lähdimme kävelemään.
Tuntui, että olimme menossa poispäin kaikesta emmekä ainakaan rautatieasemalle. Olinko arvioinut suunnan väärin? Muistin, että meidän piti hakea vielä matkalaukutkin, joten aikaa ei ollutkaan enää kovin paljon jäljellä. Sanoin lapsille, että nyt meidän pitää vähän seikkailla. Mitään hätää ei ole; jos myöhästymme junasta, voimme mennä seuraavalla tai vaikka taksilla. Veronasta ei ole pitkä matka Peschiera del Gardalle. Toisaalta, muistin, että matkatavarasäilytys taisi mennä aikaisin kiinni, joten parempi olisi ehtiä rautatieasemalle ajoissa.
Kaikki olivat valmiita pieneen seikkailuun, joten seuraavat puoli tuntia sitten juoksimme poika rattaissa pitkin Veronan katuja.
Vaikka tutkin karttaa jälkeenpäin, en vieläkään käsitä, missä oikein harhailimme. Olen normaalisti ihan hyvä suunnistamaan, mutta nyt olin aivan kujalla. Puhelimen navigaattori näytti, että olimme ensin yhdessä paikassa ja pomppasi sitten hetkessä aivan muualle. Suljin puhelimen.
Lopulta tunnistin edessä päin rakennuksen, kirkon, jonka takana rautatieasema sijaitsi. Huokaisimme helpotuksesta, mutta kun pääsimme sisälle asemalle, helpotuksen tunne katosi nopeasti. Matkatavarasäilytyksessä oli armoton jono. Arvioin, että mahdollisuutemme ehtiä junaan oli aika lailla 50-50. Odotimme rauhassa vuoroamme, mutta laukut saatuamme ryntäsimme kuin susilauma ratapihalle.
Mikä on laiturin numero? Tuolta tulee juna, onko se meidän? Missä on oikea vaunu? Lähteekö juna jo? Juokse kovempaa, äiti, kyllä me ehditään!
Kyllä. Oikea laituri, oikea juna, oikea vaunu. Kun juna lähti liikkeelle, me istuimme omilla paikoillamme ja kaikki laukut sekä rattaatkin olivat mukana ja vielä ilman, että olisimme joutuneet raahaamaan niitä vaunusta toiseen. Olimme kaikki hyvin ylpeitä itsestämme. Se oli seikkailu, mutta me onnistuimme.
Mutta ehkä seuraavalla kerralla muistan taas vähän paremmin, että oikotie ei välttämättä ole nopein reitti perille.
Gardajärven lumous
Kolme vuotta sitten Italian seikkailumme jatkui Veronasta Peschiera del Gardaan. Olimme olleet kolme yötä Venetsiassa, poikenneet päiväretkelle Veronaan ja nyt saavuimme lyhyen ja intensiivisen matkamme rentoon neljän yön rantalomaosuuteen. Odotukset olivat korkealla.
Päivä Veronassa oli ollut todella helteinen ja muutenkin täynnä pientä säpinää, joten kun saavuimme lyhyen junamatkan jälkeen Peschiera del Gardan rautatieasemalle, retkueemme oli nälkäinen ja väsynyt. Uusi paikka kuitenkin yleensä työntää väsymyksen syrjään ja niin kävi tälläkin kertaa, joten ihan reippaina lähdimme matkalaukkuinemme etsimään reittiä kohti majapaikkaa.
Olin varannut viihtyisän näköisen rivitalohuoneiston Campeggio del Gardasta, joka on lomakylä ja jonne normaalisti saavutaan autolla tai matkailuautolla (tämän ymmärsimme vasta perillä). Me kuitenkin tulimme junalla. Matkaa lomakylään oli parisen kilometriä, joten hetken mietimme rautatieaseman ulkopuolella, miten aiomme päästä perille. Viimeinen taksi lähti juuri nenämme edestä, kun astuimme aseman ovesta ulos. Olimme kävelleet aamulla lähes samanlaisen matkan Venetsiassa. Kävelemmekö taas?
Juuri ennen tätä Italian matkaa olin ostanut kirppikseltä matkalaukun, joka vaikutti hyvältä ja kestävältä (sekä halvalta), mutta jo Venetsiassa se oli paljastunut varsinaiseksi riesaksi. Laukku oli jo itsessään todella painava, laukun toisessa päässä oli vain lyhyt vetolenkki eivätkä kaksi liian pientä pyörää kestäneet laukun painoa kunnolla, joten vedettäessä se oli todella kiikkerä ja pyörät lukkiutuivat jatkuvasti. Ymmärrän hyvin, miksi joku oli vienyt sen kirppikselle. Venetsiassa laukkua siltojen yli raahatessani olin jo päättänyt, että enää en sen kanssa taistele. Onneksi rautatieaseman pihalle kurvasi sopivasti uusi taksi eikä meidän tarvinnut miettiä asiaa enempää. Menimme siis taksilla.
Vastaanotosta saimme mukaamme liinavaatteet ja pyyhkeet, jotka ihmiset siis yleensä kuljettivat autollaan asunnolle, mutta me pakkasimme ne pojan rattaisiin. Kun autot ajoivat alueella ohitsemme, tunsimme ehkä olevamme vähän väärällä kulkupelillä liikkeellä, mutta sinnikkäästi raahustimme laukkuinemme väsynein jaloin viimeiset pari sataa metriä kohti majapaikkaa. Vaimo kävi vielä alueen kaupasta hakemassa pikaisesti ruokatarpeita ja sitten olimme vihdoin perillä!
Asunto oli onneksemme todella hyvä. Rivitalot olivat camping-alueen takana, ympäristö oli kivan vehreä ja rauhallinen, pieni lasten leikkipaikkakin löytyi aivan asunnon vierestä. Kun olimme purkaneet tavaramme, pedanneet sängyt ja syöneet, oli jo ilta, mutta olimme valmiita tekemään vielä lyhyen kierroksen Peschiera del Gardassa.
Lähdimme vain kävelemään johonkin suuntaan ja päädyimme pienelle rannalle (Lido ai Pioppi) heti lomakylän ulkopuolella. Aurinko oli jo laskemassa, mutta ilma oli vielä kuuma, vesikin oli lämmintä. Kahlasimme rannassa ja etsimme kauniita kiviä. Veneitä ja lauttoja kulki melkein tyynellä järvellä. Vuoret näkyivät taustalla himmeinä. Maisema oli mykistävä. Kaikki vain hymyilivät. Gardajärvi oli lumonnut meidät heti ensimmäisenä iltana.
Olin käynyt vanhemman tyttäreni kanssa Gardajärvellä muutamaa vuotta aiemmin. Silloin vietimme pari päivää Desenzano del Gardassa, vähän Peschiera del Gardasta Milanoon päin, ja mieleen oli jäänyt ajatus, että tänne haluan tulla uudestaan. Olin kertonut vaimolle ja lapsille, että Gardajärvi on paikka, johon kaikki rakastuvat, joten paineet olivat tietysti kovat. Olisiko tämä paikka myös muiden mielestä yhtä kaunis ja erityinen? Oli siis helpotus huomata, että kaikki olivat yhtä ihastuneita.
Päivä oli ollut pitkä. Se oli alkanut Venetsiassa pojan poliisiauton etsinnällä ja jatkunut Veronassa vanhan kaupungin ihastelulla ja pienellä eksyilyllä. Ilta ei ollut vielä kovin myöhä, mutta kävelylenkin jälkeen lapset painuivat suoraan nukkumaan. Aikuiset jaksoivat juoda vielä lasillisen viiniä asunnon terassilla ja todeta, että asunto oli täydellinen, paikka oli ihastuttava eikä muutamana seuraavana päivänä tarvinnut lähteä mihinkään. Kaikki oli hyvin.
Pari seuraavaa päivää kuluivatkin leppoisasti tuolla samalla pienellä rannalla, lomakylän uima-altaalla sekä kävelylenkeillä kaupungin keskustassa. Näytti siltä kuin koko paikka olisi puhjennut kukkaan, kirjaimellisesti. Kukkia oli kaikkialla. Eräänä iltana kiipesimme keskustassa olevan kukkulan (Parco giochi panoramico) huipulle ja ihastelimme sieltä auringonlaskua. Huipulta löytyi näköalan lisäksi myös kioski ja lasten leikkipaikka.
Gardajärven ympärillä on monia muitakin kauniita kaupunkeja, esimerkiksi Sirmione, Riva del Garda ja Malcesine. Sirmioneen oli tarkoitus mennä päiväretkelle, mutta päätimme sitten kuitenkin keskittyä tällä kertaa neljän päivän ajan vain Peschiera del Gardaan. Vuokraamalla auton voi järven kiertää kuulemma jopa päivässä, mutta paremmin kaupunkeihin ehtii tietysti tutustua vähän hitaammalla aikataululla. Me emme autoa nyt vuokranneet, mutta seuraavalla kerralla sen teemme ja kierrämme koko järven.
Alla on pari kuvaa Desenzano del Gardasta ensimmäiseltä matkalta.
Italiakin taitaa jakaa ihmisiä kahteen leiriin, joko tykkää tai sitten ei. Ne, jotka tykkäävät, ymmärtävät varmasti, kun sanon, että Italiassa värimaailma, arkkitehtuuri, ihmiset, ruoka ja sää kietoutuvat yhdeksi paketiksi, josta ei voi olla pitämättä. Jotkut sanovat, että oikea Italia alkaa vasta jostain Rooman alapuolelta. Siellä emme ole vielä käyneet, joten tähän en voi ottaa kantaa. Enkä haluakaan. Jokainen matka samaankin kohteeseen on aina erilainen ja muutaman päivän vierailulla raapaisee vasta pintaa. Mutta sen tiedän, että Gardajärvellä tuli taas sama olo: haluan tulla takaisin tänne.
Syy, miksi valitsimme Gardajärvellä juuri Peschiera del Gardan matkakohteeksi, selviää seuraavassa Italian seikkailu -jutussa, joka kertoo ehkä maailman mukavimmasta huvipuistosta, Gardalandista.
Gardaland – ehkä maailman mukavin huvipuisto
Todetaan nyt heti alkuun, että en ole mikään huvipuistoihminen. Ensimmäinen mieleen tuleva kuva huvipuistosta on kallis ja äänekäs paikka, jossa pitää jonottaa kaikkialle. Halusin lapsena astronautiksi, mutta käynti Linnanmäellä paljasti karun totuuden: minulla on todella huono karusellipää. Ymmärsin jo silloin, että huvipuistohärveleiden lisäksi minulla taitaa jäädä Marsin matkakin väliin. Kun otsikossa lukee maailman mukavin huvipuisto, minulle se tarkoittaa siis ehkä muuta kuin jollekin toiselle. Lisäksi, emme todellakaan ole käyneet monessa huvipuistossa. Suomen lisäksi kokemusta on vain Ruotsista ja Tanskasta sekä Disneylandista Pariisissa. Kaikesta huolimatta rohkenen kuitenkin väittää, että Gardaland Italiassa, Gardajärven kupeessa, on todella mukava huvipuisto.
Vierailu Gardalandissa oli jo varhaisessa vaiheessa mukana ajatuksissa, kun suunnittelin tätä Italian matkaa. En yhtään muista, mistä koko paikka putkahti mieleeni, todennäköisesti vain törmäsin siihen selatessani Pohjois-Italiaan liittyviä nettisivuja. Ennestään en ollut edes kuullut koko paikasta. Peschiera del Garda valikoitui majapaikaksemme juuri Gardalandin vuoksi. Matkaa asunnolta huvipuistoon oli Googlen mukaan vain alle kaksi kilometriä, joten emme edes harkinneet asiaa vaan pidimme itsestään selvänä, että menemme huvipuistoon kävellen.
Emme kuitenkaan osanneet ottaa kaikkea huomioon. Kun lähdimme matkaan, huomasimme nopeasti, että mitään kävelytietä keskustasta huvipuistoon ei ollut olemassa vaan suuren osan matkasta joutuisimme kulkemaan tienlaitaa todella vilkkaan liikenteen seassa. Olin katsonut, että rautatieasemalta oli ilmainen bussikyyti, mutta koska sinne oli asunnolta sama kaksi kilometriä, ei tullut mieleenkään lähteä kävelemään siihen suuntaan. Jos Gardalandiin on Peschiera del Gardasta helppo kävelyreitti olemassa, esim. rantaa pitkin, pyydän anteeksi tätä vuodatusta, mutta lasten kanssa ei todellakaan ollut mukavaa kulkea siellä autojen seassa. Matka ei onneksi ollut pitkä, joten pääsimme ripeästi perille ja koska olimme ostaneet liput ennakkoon, sisäänpääsy huvipuistoon sujui sekin helposti.
Päivä oli kuuma. Vaikka olimme perillä heti kymmeneltä, jolloin huvipuisto avautui, aurinkoisissa paikoissa oli jo todella tukalaa. Onneksi alue oli iso ja aina löytyi varjoisa ja rauhallinen nurkka, jossa pystyi jäähdyttelemään hetken. Alueella oli myös paikka, jossa satoi viileää vesihöyryä. Kulkemalla sen läpi olo virkistyi aina huomattavasti.
Miksi Gardaland oli niin mukava? Eräs tärkeä asia oli se, että kaikkialla oli pieniä kojuja, joista voi ostaa edullista syötävää tai juotavaa. Kaikkialla oli vessoja. Missään ei ollut pitkiä jonoja. Ainoa paikka, mihin jonotimme oli Fuga da Atlantide, valtava Tukkijoki-tyyppinen vesivuoristorata. Se oli hyvin suosittu. Emme lukeneet tarpeeksi huolellisesti infotauluja, joten olimme pitkään jonossa koko perhe ennen kuin käsitimme, että poika oli laitteeseen vielä liian pieni. Kävin lopulta laitteessa tyttären kanssa kahdestaan. Vaikka en tosiaankaan tunne oloani kotoisaksi missään kieputtimissä ja karuselleissa, vesivuoristoradoista kyllä tykkään ja Gardalandissakin se oli todella hauska (märkä) kokemus. Tosin järjestelmäkamera olisi pitänyt kyllä jättää siksi aikaa vaimolle.
Fuga da Atlantideen liittyy myös ainoa asia, jonka poika edelleen Gardalandista muistaa. Kun olin tyttären kanssa vesivuoristoradassa, vaimo ja poika etsivät hyvän paikan, josta voisivat ottaa meistä tuon ylläolevan kuvan. Pojalla oli harmaa lippalakki, josta hän kovasti piti ja joka siinä kuvanottotilanteessa tietysti putosi jonnekin alas aidan taakse. Kun palasimme tyttären kanssa laitteesta, poika itki lohduttomasti. Sanoin, että käyn katsomassa, voiko lippiksen vielä pelastaa. No, siellähän se oli kaukana aidan takana, melkein vedessä. Huvipuiston työntekijöitä ei lähellä näkynyt, joten kiipesin sitten vikkelästi aidan yli ja laskeuduin paikkaan, jonne lippis oli pudonnut. Itku loppui nopeasti, kun poika sai lempparilippiksensä takaisin. Pojan onnellinen nauru muistuu vieläkin mieleeni.
Alue on niin laaja, että kaikkea emme mitenkään ehtineet kiertää yhdessä päivässä. Laitteiden lisäksi oli myös monenlaisia musiikki ym. esityksiä. Kun tyttö oli vaimon kanssa isommissa laitteissa, vietin pojan kanssa paljon aikaa pienten lasten alueella, jossa oli todella paljon laitteita eikä juurikaan jonoja. En tiedä, mistä se johtui, mutta toisin kuin esimerkiksi Disneylandissa, jonottamisesta minulla ei ole Gardalandissa sen vesivuoristoradan lisäksi mitään muistikuvaa. Voi olla, että sattui vain olemaan hiljainen päivä. En siis uskalla antaa mitään jonottomuustakuuta!
Ehkä kiinnostavin paikka koko Gardalandissa oli valtavan tekopuun sisällä oleva Magic house. Tytär kävi siellä ensin vaimon kanssa, mutta hän halusi näyttää paikan myös minulle. Menimme isolla joukolla suureen hissiin ja valmistauduin siihen, että se lähtee ylöspäin kohti latvaa, mutta se lähtikin alas. Meidät ohjattiin huoneeseen ja istutettiin tuoleihin. Sen jälkeen alkoi taikuus. Oli vaikea hahmottaa, liikuimmeko me vai liikkuiko huone ympärillämme, ilmeisesti molemmat, mutta aika maagiselta pyöritykseltä se kaikki tuntui. Minun huonolle karusellipäälleni tämä alkoi olla jo ylärajoilla, mutta hauskaa silti. Kannattaa käydä kokeilemassa. Youtubesta löytyy varmasti videoitakin tästä paikasta.
Yhteenvetona voin sanoa, että minulle päivä Gardalandissa oli mukavin huvipuistopäivä ikinä (eikä tämä ole mikään maksettu mainos). Ehkä monet tekijät vain osuivat kohdalleen. Ilma oli kaunis ja kaikki huvipuiston työntekijätkin vaikuttivat hyväntuulisilta. Sellainen olo ja muistikuva jäi, että Gardalandissa kaikki oli haluttu tehdä meille mahdollisimman helpoksi. Jos sinulla on samanlaisia tai vaikka täysin erilaisia muistikuvia Gardalandista, niin voit kertoa niistä tuolla kommenteissa. Olisi kiinnostavaa kuulla.
Milano ja viimeisen illan periaate
Italian seikkailumme viimeinen etappi oli Milano. Olimme olleet jo viikon reissussa ja heti aamusta alkaen ilmassa alkoi olla matkaväsymyksen tuntua. Neljän mukavan Garda-päivän jälkeen oli yllättävän raskasta kerätä kaikki kimpsut ja kampsut taas kokoon ja siirtyä junalla eteenpäin. Ymmärsin jo tätä matkaa suunnitellessani, että tässä vaiheessa reissua voisi väsymys alkaa painaa päälle, joten olin varannut viimeiseksi yöksi aika ison ja coolin näköisen asunnon läheltä Duomoa, Milanon kuuluisaa katedraalia. Ajattelin, että tiukka aikataulu ei olisi niin paha, jos majapaikka olisi mukava. Kaikki ei kuitenkaan tällä kertaa mennyt ihan putkeen.
Olisimme Milanossa jo ennen puolta päivää, mutta asunto olisi valmis vasta kahdelta, joten olin pyytänyt aikaisempaa pääsyä asuntoon. Firma, joka asuntoa vuokrasi, oli vastannut, että he eivät voi luvata mitään, mutta tekisivät kaikkensa, jotta näin tapahtuisi.
Pääsimme perille Milanoon ihan hyvin ja löysimme firman toimiston, jossa hieman uneliaan, mutta supertyylikkään näköinen nuori mies pahoitteli vuolaasti sitä, ettei asunto pyynnöstämme huolimatta ollut vielä valmis. Jätimme matkatavarat toimistoon ja sovimme, että tulemme tunnin kuluttua uudestaan. Mies vakuutti, että silloin kaikki olisi varmasti kunnossa.
Kävellessämme poika nukahti rattaisiin, mutta päätimme silti tarttua ystävällisen sisäänheittäjän tarjoukseen ja mennä pitseriaan syömään. Juuri, kun pitsat tulivat pöytään, poika heräsi todella huonolla tuulella. Mikään ei ollut hyvin. Maitolasikin kaatui pöydälle. Saimme pitsat jotenkin syötyä ja palasimme toimistolle. Kello oli silloin jo puoli kaksi eli lähes normaali sisäänkirjautumisaikamme. Asuntomme ei ollut vieläkään valmis ja henkilö, jonka kanssa olimme asiaa selvittäneet, huikkasi saman tien tyynesti heipat muille toimiston miehille ja lähti ilmeisesti kotiin. Odotimme muutaman hämmentyneen minuutin, jonka jälkeen menin kysymään toiselta mieheltä, mikä tilanne asuntomme kanssa oikein oli. Hän ei tuntunut tietävän asiasta mitään, mutta jostakin hän kaivoi kuitenkin tiedon, että vaikka olin maksanut asunnon etukäteen, meidän tulisi vielä maksaa kaupunkivero (muutama euro) sekä lisämaksu ylimääräisestä henkilöstä (muutama kymppi). Olin mielestäni varannut asunnon neljälle, joten vähän ihmettelin asiaa, mutta maksoin. Sitten odotimme taas.
Viimein, joskus puoli kolmen jälkeen, paikalle saapui uusi uneliaan näköinen nuori mies (en tiedä, mikä heitä kaikkia vaivasi, liian vilkas yöelämä?), joka pyysi meitä seuraamaan, asunto olisi nyt valmis. Mies oli ystävällinen ja pahoitteli hänkin, että asiat eivät sujuneet kuten olimme toivoneet. Asunto ei ollut kaukana, vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Kun menimme sisälle asuntoon, siivooja tuli ovella vastaan. Ymmärsimme ilman sanojakin, että hänellä oli ollut kiireinen päivä.
Asunto oli ihan kiva ja cool, mutta tajusin heti, että asuntoa varatessa olin kaikessa kiireessä joutunut kauniiden kuvien pauloihin. Tarkistin myöhemmin asian ja tiedoissa sanottiin selvästi, että kaikki kuvat eivät olleet juuri tästä nimenomaisesta asunnosta ja että tämä asunto oli tarkoitettu kolmelle. Samoin asunnon neliömäärä oli nähtävillä, mutta en ollut pannut sitä merkille vaan olin luonut kuvien perusteella itselleni mielikuvan suuresta, tyylikkäästä asunnosta. Tyylikäs se varmasti olikin, mutta todella pieni ja samalla kokoonsa nähden kallis.
Wau-efektiä ei siis tullut vaan sen sijaan me istahdimme väsyneinä ja jokainen omalla tavallaan huonotuulisena alas miettimään, mitä nyt tekisimme. Uneliaisuus oli tarttunut meihinkin. Huomenna olisi edessä lento kotiin. Menemmekö nyt vain nukkumaan?
Tällaisia hetkiä varten olen kehittänyt itselleni ajatusmallin, jota voisi kutsua vaikka ”viimeisen illan periaatteeksi”. Kun reissu alkaa olla lopuillaan, ihminen alkaa helposti jo ajatella tulevaa kotimatkaa ja kotona odottavia arjen haasteita. Silloin kannattaa ehkä muistaa, että nyt olemme vielä täällä ja voimme tehdä vaikka mitä. Haluammeko kotona muistella, että viimeisen illan käytimme vain seinien tuijotteluun ja kotimatkan odotteluun? Matkustaminen on sitä paitsi niin kallista, että ehkä viimeiset tunnit olisi hyvä käyttää erityisen tehokkaasti hyväkseen. Jos joku olisi tullut Italiaan vain yhdeksi yöksi, mitä hän nyt tekisi Milanossa?
Päätimme lähteä ulos ja antaa Milanolle vielä uuden mahdollisuuden näyttää parhaimmat puolet itsestään. Poika halusi leikkipaikalle, joten etsisimme sellaisen. Tyttö halusi karkkikauppaan, jonka ohi olimme kävelleet aiemmin. Se onnistuisi varmasti. Vaimo päätti sijoittaa viimeiset matkarahansa johonkin kauniiseen vaatteeseen, joka toisi hänelle myöhemmin mieleen Milanon. Itse halusin vain ulos siitä ahtaasta asunnosta ja tekemään jotakin. Lisäksi halusin jäätelön, kaikki halusivat jäätelön. Ruokakaupassakin olisi pakko käydä. Duomosta kävisimme ottamassa kuvan, ehkä pääsisimme sisällekin. Vieressä oli myös tyylikäs ostoskeskus Galleria Vittoria Emanuele II, jossa pitäisi käydä ainakin kääntymässä, kun kerran täällä nyt ollaan. Yhtäkkiä olimme taas täynnä virtaa.
Viimeisestä Illasta Italiassa tuli lopulta juuri sellainen, jonka hyvä ja onnistunut matka ansaitsi. Löysimme pojalle leikkipaikan ja tyttö osti ison pussillisen karkkia suurimmasta karkkikaupasta, missä olimme ikinä käyneet. Vaimo löysi mekon, joka kulkee vieläkin nimellä Milanon mekko. Duomoon emme enää illalla päässeet sisälle, mutta käväisimme siellä aikaisin seuraavana aamuna. Vaikuttava paikka, Wikipedian mukaan Euroopan toiseksi suurin katedraali Sevillan katedraalin jälkeen.
Joskus on vaikeaa kaivaa hyväntuulisuus ja reippaus väsymyksen alta esille, mutta jos sen onnistuu tekemään, se palkitsee varmasti. Sen sijaan, että Milano olisi ollut vain pakollinen pysähdys ennen lentoa kotiin, meille jäi mieleen kuva, että olemme oikeasti käyneet Milanossa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Loppuyhteenveto
Kahdeksan päivää Italiassa. Lento Venetsiaan, sieltä junalla Veronan kautta Peschiera del Gardaan ja lopulta Milanoon, josta lento kotiin. Oliko raskasta? Suosittelemmeko muillekin? Vaikea sanoa, sillä ihmiset ovat niin erilaisia. Monet haluavat olla yhdessä paikassa pidempään. Jotkut eivät halua poistua all-inclusive-hotellistaan kertaakaan koko matkan aikana. Heille tällainen reissaaminen olisi varmasti kauhistus. Toiset taas heittävät rinkan selkään ja lähtevät seikkailemaan ilman sen suurempaa suunnitelmaa sellaisiinkin maihin, joihin me emme lasten kanssa lähtisi. Heille tällainen Euroopassa matkustelu ja etukäteen varattujen ihan hyvien majoituspaikkojen käyttäminen ei maistuisi seikkailulta lainkaan.
Meille tällainen tapa matkustaa on juuri sopiva. Aktiivisen reissun jälkeen tuntuu mukavalta palata kotiinkin. Se on myös osa onnistunutta matkaa. Tämän Italian seikkailun jälkeen olemme tehneet kaksi vastaavaa reissua (Teneriffalla ja Suomessa) ja kaikista näistä kolmesta matkasta on jäänyt hyvät muistot. Jokainen tehköön niin kuin itselleen sopivaksi näkee ja matkustakoon sellaisella tyylillä, mikä hyvältä tuntuu. Omien rajojen ylittäminen yleensä palkitsee eli pieniä askeleita ulos omalta mukavuusalueelta kannattaa ainakin joskus kokeilla. Toisaalta, ehkä mekin matkustamme seuraavaksi vain yhteen paikkaan ja keskitymme pelkkään rannalla makoiluun. Pääasia meille on, että ollaan ja tehdään asioita yhdessä.
Jos tämä juttu aiheutti matkakuumetta, niin alla olevasta linkistä löydät siihen juuri sinulle sopivan lääkkeen. Hyvän ja edullisen hotellin etsiminen on paitsi hyödyllistä, myös hauskaa. Ole hyvä ja tutustu tarjouksiin:
Katso tämän hetken parhaat tarjoukset! Säästä jopa 45% trivago, maailman suurin hotellihaku. Vertaa hintoja yli 900.000 hotellin joukosta.Jos tykkäsit tästä jutusta, käy Facebookissa tykkäämässä myös sivustamme, niin pääset helposti lukemaan seuraaviakin juttuja & vinkkejä. Voit myös jakaa Facebook-julkaisujamme kavereillesi, jos arvelet heidän tällaisista koko perheen seikkailuista pitävän. Voit seurata meitä myös Blogit.fi-sivustolla.
Jaa Facebookissa:
Moikka! Oliko lastenvaunujen kanssa helppoa kulkea junalla kaupungista toiseen? Ja muutenkin, oliko junat mielestäsi hyvä ja kätevä tapa liikkua maan sisällä, vai suosittelisitko ennemmin autonvuokrausta? Meillä on tulossa vastaavanlainen reissu, Venetsiasta Gardalle ja tässä pohditaan että onko pikkulapsen (1,5v) kanssa junalla liikkuminen enemmän uhka vai mahdollisuus.
Kiitos jo etukäteen, ja olipa kiva kun löysin tekstisi ja sain hyviä vinkkejä lomalle.
Moikka ja kiitos viestistä! Tuosta matkasta on aikaa jo neljä vuotta, mutta edelleen muistelemme joskus, miten huippureissu se oli. Poika oli tuolloin vähän alle kaksi ja meillä oli mukana vain kevyet matkarattaat. Ainakaan niiden (+ matkalaukut) kanssa ei ollut junissa mitään suurempaa ongelmaa. Tuohon juna vastaan autonvuokraus en osaa sanoa muuta kuin että junallakin homma onnistuu. Autolla liikkuessa on aikataulujen ja matkatavaroiden kanssa helpompaa, mutta junamatkassa on varmasti enemmän seikkailun makua. Lasten kanssa reissatessa vaaditaan joskus pitkää pinnaa, mutta kun asiat sitten pikku ongelmien ja kommellusten jälkeen onnistuvat, sen paremmalta se tuntuu. Kuten varmasti tiedätkin.
Todella kiva kuulla, että tykkäsit jutuista. Hyvää matkaa teille!