Julkaisen nyt uudestaan tämän tammikuussa kirjoittamani juttusarjan. Olimme silloin muutaman viikon Ukrainassa ja halusin kertoa, miltä Ukraina suomalaisen lapsiperheen näkökulmasta näyttää. Totesin silloin, että Ukrainassa eletään vuonna 2022 hyvinkin samannäköistä elämää kuin meillä täällä Suomessa. Sarjan viimeisillä riveillä esitin toivomuksen, että Venäjän uhkailuista huolimatta asiat alkaisivat mennä parempaan suuntaan. Nyt tiedämme, että niin ei tapahtunut.
Sen verran sanattomaksi tämä Venäjän valheisiin perustuva, raukkamainen hyökkäys Ukrainaa, sen kansaa ja koko demokraattista maailmaa vastaan vetää, että enempää ei nyt tähän juttuun sanoja löydy. Jos haluat lukea lisää, niin alla on linkki juttusarjaan.
Slava Ukraini!
Tästä pääset lukemaan juttusarjan ensimmäisen osan Terveiset Ukrainasta 1/3.
Kiitokset linkistä juttusarjaan, jonka löysin vasta nyt. Olen itse käynyt vain aurinkoisessa Odessassa. Kuten yllä kirjoitat, niin sanattomaksi vetää tuo suuren naapurimaamme johdon toiminta. Kun on onnekseen saanut elää rauhassa ja melkeinpä yltäkylläisyydessä, niin tuntuu pahalta ajatella sekä ulkomailla että kotimaassaan asuvien ukranailaisten tilannetta ja tunteita.
Kiitos viestistä! Kun meidän perheestä kaksi on syntynyt Ukrainassa ja lasten isovanhemmat ovat tuolla pommitusten kohteena, niin aika kovaa Putin meidänkin kotiimme hyökkää. Jutussa esiintyvälle keskustorillekin on uutisvideoiden mukaan pudonnut pommi. Naapurinmaan johdon lisäksi en ottaisi vastuuta pois Venäjän kansalaisiltakaan. Kun katsotaan vain Putinin uutisia ja uskotaan vuodesta toiseen kaikki se roska, niin ei voi muuta kuin ihmetellä.
Olen ollut Venäjällä kaksi kertaa ja Ukrainassa neljä kertaa, joten en ole mikään asiantuntija, mutta ero ilmapiirissä on kyllä silmiinpistävä. Venäjä on diktatuuri, jossa kansa pelkää Putinia ja Putin pelkää kansaa. Ukraina on vapaa maa ja se näkyy myös ihmisten kasvoilta. Pahalta tuntuu, että he joutuvat nyt taistelemaan yksin vapautensa puolesta.
Kiitos tämän linkin jakamisesta. Näitä järkyttäviä uutisia seuratessa oma olo on ollut avuton. Mikko on käynyt Kiovassa ja Prypjatissa, itse en tuolle reissulle päässyt. Ajatuksemme ovat ukrainalaisten puolella.
Avuton on oikea sana. Tuntuu pahalta, kun ei voi tehdä mitään. Vaikea mennä nukkumaan, kun lasten isovanhemmat ovat juuri nyt kylmässä kellarissa ja yrittävät jotenkin suojautua Venäjän pommituksilta. Kiitos viestistäsi, Marika.
Olen ollut yliopiston kesävaihdossa Kiovassa ja Tsernobylissä joko 1994 tai 1993. Silloin Ukraina oli todella alkeellinen maa. Tuntui kuin olisi 50 vuotta Suomea jäljessä. He ovat rakentaneet maansa sen jälkeen ja nyt se tuhotaan. Tämä on hirveää. Ja tietenkin tämä on vain materiaa, mutta kun he menettävät kotejaan ja perhettään, niin ei ole vain materiasta kyse
Oman vähäisen kokemukseni mukaan (siis neljä kertaa Ukrainassa 2015-2022) Ukraina on tehnyt muutamassa vuodessa valtavan harppauksen eteenpäin. Ei pelkästään materiassa vaan myös ihmisten silmistä pystyy näkemään orastavan uskon siihen, että kansa pystyy esim. äänestämällä vaikuttamaan omaan tulevaisuuteensa. Ymmärrän myös Putinin pelon. Kun vieressä on demokraattinen ja vapaa maa, joka menee rohkeasti eteenpäin, se on tietysti omaa kansaansa pelkäävälle diktaattorille paha paikka. On aivan mahdotonta hyväksyä, että me vain katsomme vierestä, kun materian ja ihmishenkien lisäksi sitä uskoa ja toivoa pommitetaan Ukrainassa raunioiksi. Putin on pysäytettävä nyt tai se maksaa meille vielä paljon enemmän.