Passikuva: valkohäntäpeura

TAMMIKUUN LUONTOKUVA. Kaivelin kuva-arkistojani ja löysin sieltä paljon vanhoja luontokuvia. Julkaisen niitä nyt kuukausittain niin kauan kuin kuvia riittää. Jos tykkäät luontoaiheisista valokuvista, niin ole hyvä, tämä on tarkoitettu juuri sinulle. Tammikuun luontokuva on nimeltään Passikuva: valkohäntäpeura.

Jos haluaa ottaa kuvia eläimistä, vuorokaudessa on kaksi ajankohtaa, jolloin siihen on suurimmat mahdollisuudet: aamulla ja illalla. Aamulla kuvauspaikalle on saavuttava hämärässä ennen eläimiä ja odotettava päivän valkenemista. Hyvä puoli tässä on se, että mitä pidemmälle aamu etenee, sen paremmin valoa riittää. Illalla kuvauspaikalle on helpompi saapua, mutta ongelmana on se, että valo vähenee hetki hetkeltä. Kun eläin viimein ilmestyy paikalle, onko enää mahdollista ottaa kuvaa siitä?

Yllä oleva kuva on otettu alkuillasta, jolloin valoa oli vielä riittävästi. Eläinten tekemä polku mutkitteli ryteikön halki pellon kulmaukseen. Parikymmentä metriä polusta, ison kuusen juurella, oli minun kuvauspaikkani. Kun eläin saapuisi polulta pellolle, se olisi heti kameran tähtäimessä. Kuusenoksa antoi vähän suojaa, mutta käytännössä olin aivan näkyvillä. Olin ajatellut, että minulle riitti yksi kuva. Lähikuva.

Mielessäni ei kuitenkaan ollut lähikuva valkohäntäpeurasta vaan tästä kaverista:

Tilanteesta oli aikaa jo kuukausia, mutta en pystynyt unohtamaan sitä. Olin huomannut liikettä kaukana pellon toisella puolella, etäisyyttä oli ainakin 300 metriä. Kameran läpi näin, että se oli ilves. Tämän parempaa kuvaa en siltä etäisyydeltä pystynyt ottamaan. Mahdollisuudet tavata ilves uudestaan olivat olemattomat, mutta en halunnut luovuttaa. Syrjäisellä pellolla oli usein jäniksiä ja kauriita, joten jos olisin ilves, kävisin siellä säännöllisesti tarkastamassa ruokalistan. Ehkäpä tiemme voisivat kohdata uudelleen.

Koska olin tullut paikalle ajoissa, se tarkoitti, että istuisin reppujakkaralla kuin patsas ainakin pari tuntia. Olin tuulen alapuolella enkä pitänyt pienintäkään ääntä. Ennen kuin eläin näkisi minut ja ehtisi reagoida näkemäänsä, olisin jo ottanut kuvan. Sellainen oli suunnitelmani ja tällä kertaa se jopa toimi. Paitsi, että päähenkilö ei ollutkaan ilves vaan valkohäntäpeura.

Kaikki tapahtui aika lailla niin kuin olin etukäteen kuvitellut. Peura oli saapunut pellonreunaan täysin äänettömästi. Yhtäkkiä se vain astui polulta ojan yli pellolle. Se näki minut ja katsoi suoraan kameraan. Painoin heti laukaisinta ja kun sulkimen ääni tavoitti peuran korvat, se pyörähti välittömästi ympäri ja katosi takaisin ryteikköön. Olin tullut ottamaan yhden kuvan ja sen myös sain.

Kyllä tämä ihan kelvolliselta passikuvalta näyttää, eikö niin?

Käy katsomassa aiempia kuvia sivulla Kuukauden luontokuva.